Sairauskertomuksia

Viimeisen puolentoista kuukauden aikana olen nähnyt terveitä päiviä viikon verran. Arkirutiinit alkaa tuntua joltain ihan utopistiselta käsitteeltä siinä vaiheessa kun päivä toisensa jälkeen luuhaa sängyn pohjalla ainakin iltapäivän puolelle ja ainoa kosketus muihin ihmisiin, fiktiivisiin tai tosiin, on lääkärissä käynti ja Gilmore Girlsin katsominen. Ammoisina aikoina kaltaiseni epäkeskot epäproduktiiviset yhteiskunnan jäsenet olisi kenties heitetty leijonille jo siinä toisen flunssan aikana, mutta kiitos nykyajan sivistyksen olen taakkananne ja syön veroillanne maksettuja lääkkeitä viimeiseen asti.

Viime viikolla täytin 21. Pidin kekkerit joissa pelattiin Kimbleä, syötiin sinihomejuustoa eikä ainakaan juotu viinaa, mulle laulettiin paljon onnea vaan ja sain puhaltaa mudcakeen pystytetyn kynttilän. En enää muista mitä toivoin, mutta eihän sitä saisi toisaalta muille kertoakaan. Sain lahjaksi mm. Cosmopolitanin mieskalenterin, ihhanaa. Sitä tosin saatettiin hieman tuunata juhlien aikana. Olenkin aina pitänyt enemmän miehistä, joilla on hitlerviikset ja huulipunaa.

Kaiken negailun ja haahuilun jälkeen mieliala alkaa kyllä palata entiselleen. Nyt olisi hyvä aika pistää asiat kuntoon niin ihmissuhteissa kuin oman pään sisällä, tästä kropasta nyt puhumattakaan. Tupakkalakkoni ei ikävä kyllä pitänyt, mutta yritän nyt parhaani mukaan uusia sitä. Hyvältä näyttää. Otan kitaran vielä kauniiseen käteen, ja keittokirjan, ja kaverin käden.

En tiiä mitä mun kahvissa oli, mutta

Tänään olo on kutkuttava, malttamaton ja levoton. Helsingissä sataa lunta ja steppailin liukasta Mannerheimitietä pitkin rautatieasemalle toveria vastaan. Tänään musiikki kuulostaa niin hyvältä, etten saa tarpeekseni Bellestä ja Sebastianista, Nouvelle Vaguesta, Primal Screamista, Simian Mobile Discon Sleep Deprivationista ja David Bowien Heroesista. Tänään en malta lopettaa laulamista. Tänään en ole syönyt mitään mutta olen juonut kahvia ja kaakaota senkin edestä, tänäänkin olen jatkanut tupakkalakkoani joka toivottavasti pitää siihen asti että paranen, ja tänään on tosiaan alkanut vihdoin tuntua siltä että ehkä olen parantumassa kolmannen antibioottikuurimääräyksen ja kuukauden sairastamisen jälkeen. Tänään istuin Vanhan kuppilassa ja Café Javan yläkerrassa, tänään makasin sängyssä puoli kahteen välillä kylkeä kääntäen kreisien unien välissä. Tänään en taida olla ihan oma itseni, mutta ei se mitään, tällaisia päiviä tarvitaan.

Huomenna suunnittelin humaltuvani oululaisesta livemusiikista ja toivottavasti ihanien ihmisten seurasta. Tralalalaa.