Vilukissa

Aamut ovat jo niin kylmiä, että luissa ja niiden ytimissä, jokaisen ihokarvan juuressa tuntuu. Kylmää on myös päivisin. Yritän helpottaa hampaiden kalinaa ja työntää ajatuksia talvesta kauemmas yliannostelemalla teetä, mutta heikolta näyttää.
Kuitenkin tää syksy on ollut ihan lempeä. Ei sellaisia hillittömiä kuuden viikon kaatosadeputkia. Mutta vielähän niitä ehtii tulla. Punavalkopilkullinen kärpässienisateenvarjoni on ollut lainassa heinäkuun alusta lähtien, pitäisi ehkä pyytää se takaisin. Olenhan tehty sokerista.

Tällä viikolla olen ollut uupunut ja haluton, kärvistellyt aamuvuorot töissä aina siihen asti että kello lyö kaksi iltapäivällä. Olen katsellut illat elokuvia kotonani tai istunut kahviloissa viinilasillisilla ystävien kanssa. Jos saisin valita, nukkuisin kai vain suurimman osan päivästä. Ja mieluiten kolmen peiton alla villasukat jalassa! Tavalliset arkiaskareetkin tuntuvat hurjilta ponnistuksilta. Syytä olisi varmasti ryhdistäytyä, mutta miksi se on niin vaikeaa? Perjantain kunniaksi voisi kai astua uusiin tanssikenkiin, mutta ihme kyllä sekään ei nyt oikein innostaisi. Ehkä olen tosiaankin tulossa sairaaksi. Tai vain unohtanut syödä vitamiinini.

Parina viimeisenä päivänä olen toistanut uudestaan ja uudestaan yhtä ja samaa levyä - yhtyettä nimeltä The xx. Ennakko-odotukseni (ja -luuloni, myönnän) olivat täysin väärässä! Olen vallan ihastunut. Musiikki tuntuu vain paranevan kuuntelukerta toisensa jälkeen. Unisen sensuellin tyttölaulajan mukana on kivaa humista itsekseen jotain mukasyvällisiä ja -runollisia tyhjänpäiväisyyksiä kuin suoraan mun elämästä. Aah.
Kuten olen jo ennen todennut, musiikillinen lahjakkuuteni rajoittuu lähinnä playlistien ja mixtapejen kokoamiseen, mutta osaan se minäkin hönkiä vienosti ja törötellä huulia. Milloin perustetaan bändi? Haluan Karen O:ksi Debbie Harryn paikalle.

Rakkauskirje Helsingille sekä muita muistelmia

Tarvitsen kameran. Kukapa jaksaisi lukea, saati sitten pitää, blogia josta puuttuvat tyystin kuvat! Jakaisin tuttujen ja tuntemattomien kanssa ne pakahduttavat tunteet, kun aamulla kuuden aikaan kaarran pyörän selässä Hakaniemen rantaan ja siinä Suvilahden hiilikasan vieressä hehkuvat vihreät valot, veden päällä on usvaa ja laivatkin näyttävät vähän unisilta, toismaailmallisilta. Pidän paljon aamuista ja niiden toiveikkuudesta. Mitä aikaisempaa, sen parempi. Kaikki iltojen harmit ja surut tuntuvat haalistuneen. (Mutta niin, tällä erää on tyydyttävä verbaaliseen antiin, yritettävä sanoin kertoa.)

Välillä muistan, miltä tuntui ennen Helsinkiin muuttamista. Joka kerta kun aloin tunnistaa pohjoisesta saapuvan junan ikkunan takaa joitain tuttuja maamerkkejä, kutkuttava innostus alkoi virrata suonissani. Ensimmäiset kuukaudet täällä aiheutin kai itselleni muutamat niskajumit, kun kävelin nenä kohti taivasta hurmaantuneena kauniista ja vanhasta arkkitehtuurista. Vannoin vierailevani jokaisessa vastaantulleessa kahvilassa ja että olisin vielä kanta-asiakas ainakin puolessa niistä. Raitiovaunulla matkustaminen oli päiväni kohokohta, miten jännittävää! Hymyilyttää, ettei siitä ole kovinkaan pitkä aika, mutta lienen jo sopeutunut uuteen elinympäristööni. Parhaita ovatkin rakkauskohtaukset, joita tämä kaupunki saa minussa aikaan. Niitä olen saanut usein varsinkin nyt kesän käännyttyä lopullisesti syksyyn. Jo monena vuotena olin ollut elämäniloisin matkoillani Helsinkiin, ja jostain syystä eniten näitä lemmenmatkoja olin tehnyt juuri syksyisin. Mikä onni, ettei minun tarvitse enää kuin astua ovesta ulos. Enää en tarvitse junaa seitsemän tunnin päähän kauas.

Tulin juuri töistä, tavaanomaiseen tapaani poljin halki kaupungin kuin olisi tulipalokiire jonnekin. Oikeasti tulin kotiin vain vetääkseni verhot ikkunan eteen, riisuakseni alusvaatteisilleni, päättääkseni, että tänään en vilkaisekaan matematiikankirjaa. Istuakseni tähän ja laittaakseni soimaan Ville Leinosen Unilehdon. Juuri sellaista musiikkia, jota olen kaivannut. Lisäksi kotiin tultuani löysin eteisen lattialta postiluukun alta nimipäiväkirjeen mummolta. Tulin hirmuisen hyvälle mielelle.


Nyt keitän kahvia ja järjestän elämäni. Tai ainakin asuntoni.

Ekakerta

Alku aina vaikeaa, sanotaan. En allekirjoita väitettä. Minulle on aina ollut helppoa lähteä mukaan kaikenlaiseen uuteen ja erikoiseen, jättää taakse edellinen, totuttu ja vanha. Yhtä vaikeaa minun on tosin ollut pitää yllä innostusta, oli kyse sitten mistä tahansa. Harrastuksesta, elämänmuutoksesta, ihmissuhteesta. Tapanani on kyllästyä helposti. Siksi henkilökohtaisen blogin pitäminen on pieni haaste. Yritän jaksaa kirjoittaa alkuinnostuksenkin jälkeen, ja vielä enemmän yritän kirjoittaa jostain muusta kuin kyllästymisestä, joka hyvin pitkälti tuntuu kannatelleen elämääni.

Aloitan blogin jotta muistaisin myöhemminkin ne hetket, jolloin minulla on ollut ihanaa, pakahduttavan onnellista, kutkuttavaa ja huumaavaa. Vastapainoksi hyväksyisin hiljaisesti ne hetket, jolloin en ole tiennyt mihin astua, jolloin olen ollut ehdottoman varma siitä että koko maailma kaatuu niskaani. Salaa olen parantumaton nostalgikko, haikeilijoista hartain. Kaipaan ajatusteni kanssa askartelua ja asioiden niputtamista. Kai samasta syystä kirjoitetaan päiväkirjaa; voidakseen kääntää katseensa viisaampana taaksepäin on mennyt ensin jollain tavoin käsiteltävä ja purettava.