Tarvitsen kameran. Kukapa jaksaisi lukea, saati sitten pitää, blogia josta puuttuvat tyystin kuvat! Jakaisin tuttujen ja tuntemattomien kanssa ne pakahduttavat tunteet, kun aamulla kuuden aikaan kaarran pyörän selässä Hakaniemen rantaan ja siinä Suvilahden hiilikasan vieressä hehkuvat vihreät valot, veden päällä on usvaa ja laivatkin näyttävät vähän unisilta, toismaailmallisilta. Pidän paljon aamuista ja niiden toiveikkuudesta. Mitä aikaisempaa, sen parempi. Kaikki iltojen harmit ja surut tuntuvat haalistuneen. (Mutta niin, tällä erää on tyydyttävä verbaaliseen antiin, yritettävä sanoin kertoa.)
Välillä muistan, miltä tuntui ennen Helsinkiin muuttamista. Joka kerta kun aloin tunnistaa pohjoisesta saapuvan junan ikkunan takaa joitain tuttuja maamerkkejä, kutkuttava innostus alkoi virrata suonissani. Ensimmäiset kuukaudet täällä aiheutin kai itselleni muutamat niskajumit, kun kävelin nenä kohti taivasta hurmaantuneena kauniista ja vanhasta arkkitehtuurista. Vannoin vierailevani jokaisessa vastaantulleessa kahvilassa ja että olisin vielä kanta-asiakas ainakin puolessa niistä. Raitiovaunulla matkustaminen oli päiväni kohokohta, miten jännittävää! Hymyilyttää, ettei siitä ole kovinkaan pitkä aika, mutta lienen jo sopeutunut uuteen elinympäristööni. Parhaita ovatkin rakkauskohtaukset, joita tämä kaupunki saa minussa aikaan. Niitä olen saanut usein varsinkin nyt kesän käännyttyä lopullisesti syksyyn. Jo monena vuotena olin ollut elämäniloisin matkoillani Helsinkiin, ja jostain syystä eniten näitä lemmenmatkoja olin tehnyt juuri syksyisin. Mikä onni, ettei minun tarvitse enää kuin astua ovesta ulos. Enää en tarvitse junaa seitsemän tunnin päähän kauas.
Tulin juuri töistä, tavaanomaiseen tapaani poljin halki kaupungin kuin olisi tulipalokiire jonnekin. Oikeasti tulin kotiin vain vetääkseni verhot ikkunan eteen, riisuakseni alusvaatteisilleni, päättääkseni, että tänään en vilkaisekaan matematiikankirjaa. Istuakseni tähän ja laittaakseni soimaan Ville Leinosen Unilehdon. Juuri sellaista musiikkia, jota olen kaivannut. Lisäksi kotiin tultuani löysin eteisen lattialta postiluukun alta nimipäiväkirjeen mummolta. Tulin hirmuisen hyvälle mielelle.
Nyt keitän kahvia ja järjestän elämäni. Tai ainakin asuntoni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti