Home is where the heart is

Helsingissä taas. Olen niin väsynyt. Motivaatio työhönpaluuseenhan on luonnollisesti nyt mitä korkein, kun on ensin kaksi viikkoa vain löllönnyt eväänsäkään liikauttamatta. Eli siis ei.
Tänään jaksoin raahautua kouluun vain saadakseni kuulla, että kauan odottamani venäjän jatkokurssi ei toteudukaan, koska osanottajia ei muka ole tarpeeksi. Lisäksi vaihdoin kylpyhuoneen lampun ja tiskasin pari kahvikuppia. Tunnen itseni melkein kunnon ihmiseksi.

Oulussa vanhoja samoja teitä kulkiessa tajusin yhtäkkiä, ettei koti ole enää siellä. Ne kadut eivät enää ole minun enkä kulje siellä niiden ihmisten joukossa enää samoin jokapäiväisin askelin. Ja koti, ei sitä enää kyllä ole missään muuallakaan. Mutta välillä tunsin oloni tervetulleeksi ja hyväksi ja kaivatuksi, siitä saan kiittää ihmisiä. Takaisin täällä liikennevaloissa ja liukuportaissa ja ostoskeskuksissa ja metrovaunuissa olen ei-kukaan-ei-mikään. Niin hyvässä kuin pahassa.

Antibiootit loppuivat jo mutten tunne parantuneeni ihan sataprosenttisesti. Yskin ja niiskutan ja mua huimaa. Toisaalta äidin hellässä huomassa tuli aterioitua niin paljon ja niin säännöllisesti, että koko elimistö on yhtäkkiä ihan sekaisin. Olo on raskas ja turvonnut eikä vaatekaapista tunnu löytyvän mitään, mikä tuntuisi tai näyttäisi hyvältä päälläni. Tekisi mieli maastoutua neljän seinän sisään piiloon peileiltä ja ulkopuolisilta silmäpareilta. Tiedän valitelleeni huonoa ruokavaliotani ja huteria olotilojani, mutta ehkä nyt pyörrän puheeni enkä syö ehkä enää ikinä. Uhh. (Okei, juon kahvini silti yhä täysmaidolla ja syön juustoni mahdollisimman rasvaisena. Joistain asioista ei tingitä.)

Paluu arkeen on siis koittanut. Elokuvien, herkkujen, naurun, ystävien, pitkien unien ja pitkien kävelyiden ja seurapelien sijasta saan nyt täyttää päiväni haukotuksilla, työvaatteilla, herätyskellolla, puolijuoksuaskelilla ja koulukirjoilla. Ja haaveilla päiväunista.

Halusin takas pohjoiseen, halusin taas olla joku

Oon Oulussa! Ulkona sataa lunta juuri nyt. Olen tehnyt mullistavia asioita: katsonut televisiota, syönyt päivässä ainakin yhden lämpimän aterian, rapsuttanut kissaa, löhönnyt tekemättä mitään, matkustanut linja-autolla, polttanut mentholsavukkeita (!), käynyt ostoksilla. Olo on samaan aikaan nostalginen ja toisaalta pysähtynyt. Tuntuu, että tänne palatessa mikään ei ole muuttunut ja on turvassa. Vaikkei se olekaan koko totuus.

Iltaisin olen maannut pikkuveljen sängyssä kuunnellen Deerhunteria. Poskiontelontulehdukseen määrätyt pillerit aiheuttavat vuorotellen sydämentykytystä ja vuoroin leijumisen tunteita. Yskänlääkkeessäni on kolmio, mutta ainakin nyt saan nukuttua öisin tukehtumisen sijaan. Näen mitä kummallisimpia unia eikä alitajuntani anna minun väistellä mitään.

Tulee melkein kiire. Haluaisin istua Graalissa ja Snookerissa puhumassa joutavuuksia ja humaltua nelivitosessa, kävellä läpi Ainolan ja tuntea viima torinrannassa. Halata hyviä, kaivattuja ystäviä pitkään ja hartaasti. Ei tekisi yhtään mieli mennä takaisin. Onneksi ei ihan heti tarvitse.

Everyday is like Sunday

Sunnuntaiperinteisiini kuuluu The Smithsin ylenpalttinen kuuntelu. Näin myös tänään. Flunssaa uhmaten ja taskut täynnä nenäliinoja kävin ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä Kaivopuiston kautta Kaisaniemeen ja siitä edelleen Kampin kautta kotiin. Totesimme, että tällaisista päivistä vain tietää, että on sunnuntai eikä mikään muu päivä. Kaikki on jollain tapaa pysähtynyttä, äänet vaimeampia, valo erilainen. Ilmassa on alakuloa. Helsinkikin tuntuu vaipuneen jonkinlaiseen talviuneen, kävimme kahden kahvilan oven takana vain lukeaksemme SULJETTU -tekstin. Morrissey kitetyttää tällaiset sunnuntaiolot erinomaisesti; silent and gray.

Eilen kävin katsomassa oululaisten tuttavien bändiä. Hämmennyn aina, kun kaikesta poppailusta huolimatta löydän välillä sisältäni runttaukseen, meteliin ja kaahauksen pariin syrjähyppyjä tekevän Iidan. Mutta vaihteluhan virkistää, ja musiikin ruokaympyrästä on syytä syödä monipuolisesti ettei joudu keripukin kynsiin. Valitettavasti ikävä pohjoiseen ei tyyntynyt muutaman mökätovin jälkeen. Onneksi enää muutama päivä, ja valtion rautatiet kiidättävät minut keskelle Pohjois-Pohjanmaata.

Tänä viikonloppuna kaivoin vaatehuoneen perukoilta toppatakin, pipon otin käyttöön jo aiemmin, mutta miten ihmeessä kylmästä selviää sitten kun on oikeasti talvi? Ja miten on mahdollista, että kun talven kanssa on tehnyt tuttavuutta kohta jo kahdenkymmenenyhden vuoden ajan, iskee se silti joka kerta kuin nyrkki keskelle kasvoja, tulee varkain ja yllättäen ja pahempana kuin koskaan on muistanutkaan. Eikä kesäkään ole täällä edes niin lämmin. Isona muutan etelään rikkaan aviopuolisoni kanssa ja vietän vapaaherran elämää ja oon ruskea kuin papu eikä mulla oo koskaan kylmä. Harmi kyllä Eiran kaduilla ei tänäänkään näkynyt komeita ja halukkaita suomenruotsalaisia miljoonaperillisiä. Olisin voinut hyväksyä kutsun saapua jugendlinnaan juomaan kupin kuumaa.

Tänään nukuin pommiin

Minulla on uskomaton kyky nukkua missä vain, milloin vain. Jos olotila on nukahtamiselle suotuisa, on ihan sama, istunko nojatuolissa, ranskanluokassa vaiko kenties suihkun lattialla. Ihan sama, soiko taustalla musiikki kaikkien suositusten ylittävin desibelein, kantautuuko ulkoa katuporan jylinä. Ja kun nukun, nukun mieluusti pitkään. 17 tunnin nokoset ovat viime aikoina tulleet tutuiksi. Tänään nukuin pommiin ja myöhästyin töistä. Huolimatta siitä, että tunteja kertyi noin kolmetoista, haukottelin silmät vetisnä. Lauantaina piti pienten nelituntisten päiväunien jälkeen oikeasti tsempata itseään, jotta jaksoi lähteä lämpimän peiton syleilystä myrskyiseen ulkoilmaan, matkalle illanviettoon ystävien luokse (Illanvietto tosin venyi yön- ja aamunvietoksi. Aleksis K vei viimeisetkin roposeni. Taksikuski sanoi tytöt olkaahan varovaisia!)

En kuitenkaan jaksa huolestua. Olen monta vuotta nukkunut jatkuvasti liian huonosti, liian vähän, ollut liian malttamaton mennäkseni sänkyyn tarpeeksi aikaisin, ollut liian stressaantunut saadakseni unta. Nyt kun uni sitten kerrankin tulee vaivatta, toivotan sen tervetulleeksi avosylin. Sitä paitsi olen tehnyt aivan liikaa töitä. Vähempikin väsyttäisi. Luottavaisin mielin odotan ylityöuurastuksen näkyvän puolen kuun tienoilla palkkakuitissa edes pienenä positiivisena yllätyksenä. Ulkona on jo oikeasti kylmä, eikä vuotavissa saappaissa ja rahareikäisissä sukkahousuissa pötkitä enää kauan eikä pitkälle. Oulussa ensilumi satoi jo viime viikolla, tänään on satanut kuulemma enemmänkin. Jännittävää. Eka syksyni etelässä kääntyy kohta toiseksi talveksi poissa pohjoisesta.

Olen vähän kipeä ja jumissa ja riemastutan itseäni Beastie Boysilla. Toimii. Sabotage-video oli pienenä viileintä mitä tiesin. Toimii yhä!