Helsingissä taas. Olen niin väsynyt. Motivaatio työhönpaluuseenhan on luonnollisesti nyt mitä korkein, kun on ensin kaksi viikkoa vain löllönnyt eväänsäkään liikauttamatta. Eli siis ei.
Tänään jaksoin raahautua kouluun vain saadakseni kuulla, että kauan odottamani venäjän jatkokurssi ei toteudukaan, koska osanottajia ei muka ole tarpeeksi. Lisäksi vaihdoin kylpyhuoneen lampun ja tiskasin pari kahvikuppia. Tunnen itseni melkein kunnon ihmiseksi.
Oulussa vanhoja samoja teitä kulkiessa tajusin yhtäkkiä, ettei koti ole enää siellä. Ne kadut eivät enää ole minun enkä kulje siellä niiden ihmisten joukossa enää samoin jokapäiväisin askelin. Ja koti, ei sitä enää kyllä ole missään muuallakaan. Mutta välillä tunsin oloni tervetulleeksi ja hyväksi ja kaivatuksi, siitä saan kiittää ihmisiä. Takaisin täällä liikennevaloissa ja liukuportaissa ja ostoskeskuksissa ja metrovaunuissa olen ei-kukaan-ei-mikään. Niin hyvässä kuin pahassa.
Antibiootit loppuivat jo mutten tunne parantuneeni ihan sataprosenttisesti. Yskin ja niiskutan ja mua huimaa. Toisaalta äidin hellässä huomassa tuli aterioitua niin paljon ja niin säännöllisesti, että koko elimistö on yhtäkkiä ihan sekaisin. Olo on raskas ja turvonnut eikä vaatekaapista tunnu löytyvän mitään, mikä tuntuisi tai näyttäisi hyvältä päälläni. Tekisi mieli maastoutua neljän seinän sisään piiloon peileiltä ja ulkopuolisilta silmäpareilta. Tiedän valitelleeni huonoa ruokavaliotani ja huteria olotilojani, mutta ehkä nyt pyörrän puheeni enkä syö ehkä enää ikinä. Uhh. (Okei, juon kahvini silti yhä täysmaidolla ja syön juustoni mahdollisimman rasvaisena. Joistain asioista ei tingitä.)
Paluu arkeen on siis koittanut. Elokuvien, herkkujen, naurun, ystävien, pitkien unien ja pitkien kävelyiden ja seurapelien sijasta saan nyt täyttää päiväni haukotuksilla, työvaatteilla, herätyskellolla, puolijuoksuaskelilla ja koulukirjoilla. Ja haaveilla päiväunista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti