Sunnuntaiperinteisiini kuuluu The Smithsin ylenpalttinen kuuntelu. Näin myös tänään. Flunssaa uhmaten ja taskut täynnä nenäliinoja kävin ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä Kaivopuiston kautta Kaisaniemeen ja siitä edelleen Kampin kautta kotiin. Totesimme, että tällaisista päivistä vain tietää, että on sunnuntai eikä mikään muu päivä. Kaikki on jollain tapaa pysähtynyttä, äänet vaimeampia, valo erilainen. Ilmassa on alakuloa. Helsinkikin tuntuu vaipuneen jonkinlaiseen talviuneen, kävimme kahden kahvilan oven takana vain lukeaksemme SULJETTU -tekstin. Morrissey kitetyttää tällaiset sunnuntaiolot erinomaisesti; silent and gray.
Eilen kävin katsomassa oululaisten tuttavien bändiä. Hämmennyn aina, kun kaikesta poppailusta huolimatta löydän välillä sisältäni runttaukseen, meteliin ja kaahauksen pariin syrjähyppyjä tekevän Iidan. Mutta vaihteluhan virkistää, ja musiikin ruokaympyrästä on syytä syödä monipuolisesti ettei joudu keripukin kynsiin. Valitettavasti ikävä pohjoiseen ei tyyntynyt muutaman mökätovin jälkeen. Onneksi enää muutama päivä, ja valtion rautatiet kiidättävät minut keskelle Pohjois-Pohjanmaata.
Tänä viikonloppuna kaivoin vaatehuoneen perukoilta toppatakin, pipon otin käyttöön jo aiemmin, mutta miten ihmeessä kylmästä selviää sitten kun on oikeasti talvi? Ja miten on mahdollista, että kun talven kanssa on tehnyt tuttavuutta kohta jo kahdenkymmenenyhden vuoden ajan, iskee se silti joka kerta kuin nyrkki keskelle kasvoja, tulee varkain ja yllättäen ja pahempana kuin koskaan on muistanutkaan. Eikä kesäkään ole täällä edes niin lämmin. Isona muutan etelään rikkaan aviopuolisoni kanssa ja vietän vapaaherran elämää ja oon ruskea kuin papu eikä mulla oo koskaan kylmä. Harmi kyllä Eiran kaduilla ei tänäänkään näkynyt komeita ja halukkaita suomenruotsalaisia miljoonaperillisiä. Olisin voinut hyväksyä kutsun saapua jugendlinnaan juomaan kupin kuumaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti