Kananlihalla kuumassa suihkussa

Olen Oulussa taas, pakkasta on niin ettei huvita lähteä ulos. Syön hyvin ja rapsutan kissaa, nukun pitkään ja tunnen yhä itseni uniseksi. VR saisi puolestani ryhtyäkin yleislakkoon, koska mulla ei ole mikään kiire pois täältä.

Putkiremonttini räjähti käsiin ja jouduin jättämään kotini. Nyt asun muiden nurkissa ainakin aina vappuun asti. Olo on jotain hätääntyneen, stressaantuneen ja välinpitämättömän väliltä. Omaisuuteni kulkee jälleen mukana tummanruskeassa Fjällräven-repussa, nukun yön siellä, toisen täällä, näytän hirveältä. Hiukseni ovat kamalassa kunnossa, iho täynnä näppyjä, iho kuiva ja hilseilevä, silmänympärykset sysimustat, kurkku karhea ja ääni käheä. Olen kuumeessa oikeastaan kokoajan ja tunnen mädäntyväni sisältäpäin. Työ ei kiinnosta lainkaan ja huvittaa vain siirtyä uusiin ympyröihin. Onneksi olen pidetty seuraeläin täynnä hauskoja juttuja.

Tänään paistoin myöhäisen aamupalan kunniaksi kananmunia. Yhdessä oli kaksi keltuaista.

Kuivaa kyynelees ja ryystä räät, et kuollut vielä tänäänkään

En ole saanut kirjoitettua, huteria alkuja olen kyllä kyhäillyt useampia - kuvastanee yleistä olentoa. Olen kovasti yrittänyt rauhoittua, jäädä kotiin silloinkin kun juhlat ja valot kutsuvat, hörpätä teetä silloin kun tarjolla on viintä, keskittää energiani ja ajatukseni johonkin rakentavaan. Valitettavasti nykyisin uutena, vaihtoehtoisena kiinnostuksenkohteenani on lähinnä sängyllä sykkyrässä makoilu.
En suinkaan tunne oloani surkeaksi, mutta en toisaalta miksikään muuksikaan. Ponnistelen, jotta jaksaisin käydä suihkussa tai syödä edes jotain joskus. Olen hurjaa vauhtia vyörymässä kohti jotain apaattisen ja kyynisen välimaastosta. Kaipaisin nyt kovasti jonkinlaista uutta kiintopistettä tai jotain, mistä innostua. Ehkä pian saankin sellaisen. Mutta en uskalla nuolaista ennen kuin tipahtaa. Olen opetellut olemaan odottamatta mitään. Silloin ei tarvitse kärsiä pettymyksistä ja positiiviset tulokset yllättävät oikeasti. Luojan kiitos tunnen ihania, fiksuja ja hauskoja ihmisiä, jotka palauttavat maanpinnalle silloin, kun olen kiipeämässä kohti yksinäisiä vuoria.

Helsingissä on lunta enemmän kuin vuosikymmeniin, kaunista ja kylmää. Sain lainaan luistimet.

Sairauskertomuksia

Viimeisen puolentoista kuukauden aikana olen nähnyt terveitä päiviä viikon verran. Arkirutiinit alkaa tuntua joltain ihan utopistiselta käsitteeltä siinä vaiheessa kun päivä toisensa jälkeen luuhaa sängyn pohjalla ainakin iltapäivän puolelle ja ainoa kosketus muihin ihmisiin, fiktiivisiin tai tosiin, on lääkärissä käynti ja Gilmore Girlsin katsominen. Ammoisina aikoina kaltaiseni epäkeskot epäproduktiiviset yhteiskunnan jäsenet olisi kenties heitetty leijonille jo siinä toisen flunssan aikana, mutta kiitos nykyajan sivistyksen olen taakkananne ja syön veroillanne maksettuja lääkkeitä viimeiseen asti.

Viime viikolla täytin 21. Pidin kekkerit joissa pelattiin Kimbleä, syötiin sinihomejuustoa eikä ainakaan juotu viinaa, mulle laulettiin paljon onnea vaan ja sain puhaltaa mudcakeen pystytetyn kynttilän. En enää muista mitä toivoin, mutta eihän sitä saisi toisaalta muille kertoakaan. Sain lahjaksi mm. Cosmopolitanin mieskalenterin, ihhanaa. Sitä tosin saatettiin hieman tuunata juhlien aikana. Olenkin aina pitänyt enemmän miehistä, joilla on hitlerviikset ja huulipunaa.

Kaiken negailun ja haahuilun jälkeen mieliala alkaa kyllä palata entiselleen. Nyt olisi hyvä aika pistää asiat kuntoon niin ihmissuhteissa kuin oman pään sisällä, tästä kropasta nyt puhumattakaan. Tupakkalakkoni ei ikävä kyllä pitänyt, mutta yritän nyt parhaani mukaan uusia sitä. Hyvältä näyttää. Otan kitaran vielä kauniiseen käteen, ja keittokirjan, ja kaverin käden.

En tiiä mitä mun kahvissa oli, mutta

Tänään olo on kutkuttava, malttamaton ja levoton. Helsingissä sataa lunta ja steppailin liukasta Mannerheimitietä pitkin rautatieasemalle toveria vastaan. Tänään musiikki kuulostaa niin hyvältä, etten saa tarpeekseni Bellestä ja Sebastianista, Nouvelle Vaguesta, Primal Screamista, Simian Mobile Discon Sleep Deprivationista ja David Bowien Heroesista. Tänään en malta lopettaa laulamista. Tänään en ole syönyt mitään mutta olen juonut kahvia ja kaakaota senkin edestä, tänäänkin olen jatkanut tupakkalakkoani joka toivottavasti pitää siihen asti että paranen, ja tänään on tosiaan alkanut vihdoin tuntua siltä että ehkä olen parantumassa kolmannen antibioottikuurimääräyksen ja kuukauden sairastamisen jälkeen. Tänään istuin Vanhan kuppilassa ja Café Javan yläkerrassa, tänään makasin sängyssä puoli kahteen välillä kylkeä kääntäen kreisien unien välissä. Tänään en taida olla ihan oma itseni, mutta ei se mitään, tällaisia päiviä tarvitaan.

Huomenna suunnittelin humaltuvani oululaisesta livemusiikista ja toivottavasti ihanien ihmisten seurasta. Tralalalaa.

Home is where the heart is

Helsingissä taas. Olen niin väsynyt. Motivaatio työhönpaluuseenhan on luonnollisesti nyt mitä korkein, kun on ensin kaksi viikkoa vain löllönnyt eväänsäkään liikauttamatta. Eli siis ei.
Tänään jaksoin raahautua kouluun vain saadakseni kuulla, että kauan odottamani venäjän jatkokurssi ei toteudukaan, koska osanottajia ei muka ole tarpeeksi. Lisäksi vaihdoin kylpyhuoneen lampun ja tiskasin pari kahvikuppia. Tunnen itseni melkein kunnon ihmiseksi.

Oulussa vanhoja samoja teitä kulkiessa tajusin yhtäkkiä, ettei koti ole enää siellä. Ne kadut eivät enää ole minun enkä kulje siellä niiden ihmisten joukossa enää samoin jokapäiväisin askelin. Ja koti, ei sitä enää kyllä ole missään muuallakaan. Mutta välillä tunsin oloni tervetulleeksi ja hyväksi ja kaivatuksi, siitä saan kiittää ihmisiä. Takaisin täällä liikennevaloissa ja liukuportaissa ja ostoskeskuksissa ja metrovaunuissa olen ei-kukaan-ei-mikään. Niin hyvässä kuin pahassa.

Antibiootit loppuivat jo mutten tunne parantuneeni ihan sataprosenttisesti. Yskin ja niiskutan ja mua huimaa. Toisaalta äidin hellässä huomassa tuli aterioitua niin paljon ja niin säännöllisesti, että koko elimistö on yhtäkkiä ihan sekaisin. Olo on raskas ja turvonnut eikä vaatekaapista tunnu löytyvän mitään, mikä tuntuisi tai näyttäisi hyvältä päälläni. Tekisi mieli maastoutua neljän seinän sisään piiloon peileiltä ja ulkopuolisilta silmäpareilta. Tiedän valitelleeni huonoa ruokavaliotani ja huteria olotilojani, mutta ehkä nyt pyörrän puheeni enkä syö ehkä enää ikinä. Uhh. (Okei, juon kahvini silti yhä täysmaidolla ja syön juustoni mahdollisimman rasvaisena. Joistain asioista ei tingitä.)

Paluu arkeen on siis koittanut. Elokuvien, herkkujen, naurun, ystävien, pitkien unien ja pitkien kävelyiden ja seurapelien sijasta saan nyt täyttää päiväni haukotuksilla, työvaatteilla, herätyskellolla, puolijuoksuaskelilla ja koulukirjoilla. Ja haaveilla päiväunista.

Halusin takas pohjoiseen, halusin taas olla joku

Oon Oulussa! Ulkona sataa lunta juuri nyt. Olen tehnyt mullistavia asioita: katsonut televisiota, syönyt päivässä ainakin yhden lämpimän aterian, rapsuttanut kissaa, löhönnyt tekemättä mitään, matkustanut linja-autolla, polttanut mentholsavukkeita (!), käynyt ostoksilla. Olo on samaan aikaan nostalginen ja toisaalta pysähtynyt. Tuntuu, että tänne palatessa mikään ei ole muuttunut ja on turvassa. Vaikkei se olekaan koko totuus.

Iltaisin olen maannut pikkuveljen sängyssä kuunnellen Deerhunteria. Poskiontelontulehdukseen määrätyt pillerit aiheuttavat vuorotellen sydämentykytystä ja vuoroin leijumisen tunteita. Yskänlääkkeessäni on kolmio, mutta ainakin nyt saan nukuttua öisin tukehtumisen sijaan. Näen mitä kummallisimpia unia eikä alitajuntani anna minun väistellä mitään.

Tulee melkein kiire. Haluaisin istua Graalissa ja Snookerissa puhumassa joutavuuksia ja humaltua nelivitosessa, kävellä läpi Ainolan ja tuntea viima torinrannassa. Halata hyviä, kaivattuja ystäviä pitkään ja hartaasti. Ei tekisi yhtään mieli mennä takaisin. Onneksi ei ihan heti tarvitse.

Everyday is like Sunday

Sunnuntaiperinteisiini kuuluu The Smithsin ylenpalttinen kuuntelu. Näin myös tänään. Flunssaa uhmaten ja taskut täynnä nenäliinoja kävin ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä Kaivopuiston kautta Kaisaniemeen ja siitä edelleen Kampin kautta kotiin. Totesimme, että tällaisista päivistä vain tietää, että on sunnuntai eikä mikään muu päivä. Kaikki on jollain tapaa pysähtynyttä, äänet vaimeampia, valo erilainen. Ilmassa on alakuloa. Helsinkikin tuntuu vaipuneen jonkinlaiseen talviuneen, kävimme kahden kahvilan oven takana vain lukeaksemme SULJETTU -tekstin. Morrissey kitetyttää tällaiset sunnuntaiolot erinomaisesti; silent and gray.

Eilen kävin katsomassa oululaisten tuttavien bändiä. Hämmennyn aina, kun kaikesta poppailusta huolimatta löydän välillä sisältäni runttaukseen, meteliin ja kaahauksen pariin syrjähyppyjä tekevän Iidan. Mutta vaihteluhan virkistää, ja musiikin ruokaympyrästä on syytä syödä monipuolisesti ettei joudu keripukin kynsiin. Valitettavasti ikävä pohjoiseen ei tyyntynyt muutaman mökätovin jälkeen. Onneksi enää muutama päivä, ja valtion rautatiet kiidättävät minut keskelle Pohjois-Pohjanmaata.

Tänä viikonloppuna kaivoin vaatehuoneen perukoilta toppatakin, pipon otin käyttöön jo aiemmin, mutta miten ihmeessä kylmästä selviää sitten kun on oikeasti talvi? Ja miten on mahdollista, että kun talven kanssa on tehnyt tuttavuutta kohta jo kahdenkymmenenyhden vuoden ajan, iskee se silti joka kerta kuin nyrkki keskelle kasvoja, tulee varkain ja yllättäen ja pahempana kuin koskaan on muistanutkaan. Eikä kesäkään ole täällä edes niin lämmin. Isona muutan etelään rikkaan aviopuolisoni kanssa ja vietän vapaaherran elämää ja oon ruskea kuin papu eikä mulla oo koskaan kylmä. Harmi kyllä Eiran kaduilla ei tänäänkään näkynyt komeita ja halukkaita suomenruotsalaisia miljoonaperillisiä. Olisin voinut hyväksyä kutsun saapua jugendlinnaan juomaan kupin kuumaa.