Sairauskertomuksia

Viimeisen puolentoista kuukauden aikana olen nähnyt terveitä päiviä viikon verran. Arkirutiinit alkaa tuntua joltain ihan utopistiselta käsitteeltä siinä vaiheessa kun päivä toisensa jälkeen luuhaa sängyn pohjalla ainakin iltapäivän puolelle ja ainoa kosketus muihin ihmisiin, fiktiivisiin tai tosiin, on lääkärissä käynti ja Gilmore Girlsin katsominen. Ammoisina aikoina kaltaiseni epäkeskot epäproduktiiviset yhteiskunnan jäsenet olisi kenties heitetty leijonille jo siinä toisen flunssan aikana, mutta kiitos nykyajan sivistyksen olen taakkananne ja syön veroillanne maksettuja lääkkeitä viimeiseen asti.

Viime viikolla täytin 21. Pidin kekkerit joissa pelattiin Kimbleä, syötiin sinihomejuustoa eikä ainakaan juotu viinaa, mulle laulettiin paljon onnea vaan ja sain puhaltaa mudcakeen pystytetyn kynttilän. En enää muista mitä toivoin, mutta eihän sitä saisi toisaalta muille kertoakaan. Sain lahjaksi mm. Cosmopolitanin mieskalenterin, ihhanaa. Sitä tosin saatettiin hieman tuunata juhlien aikana. Olenkin aina pitänyt enemmän miehistä, joilla on hitlerviikset ja huulipunaa.

Kaiken negailun ja haahuilun jälkeen mieliala alkaa kyllä palata entiselleen. Nyt olisi hyvä aika pistää asiat kuntoon niin ihmissuhteissa kuin oman pään sisällä, tästä kropasta nyt puhumattakaan. Tupakkalakkoni ei ikävä kyllä pitänyt, mutta yritän nyt parhaani mukaan uusia sitä. Hyvältä näyttää. Otan kitaran vielä kauniiseen käteen, ja keittokirjan, ja kaverin käden.

En tiiä mitä mun kahvissa oli, mutta

Tänään olo on kutkuttava, malttamaton ja levoton. Helsingissä sataa lunta ja steppailin liukasta Mannerheimitietä pitkin rautatieasemalle toveria vastaan. Tänään musiikki kuulostaa niin hyvältä, etten saa tarpeekseni Bellestä ja Sebastianista, Nouvelle Vaguesta, Primal Screamista, Simian Mobile Discon Sleep Deprivationista ja David Bowien Heroesista. Tänään en malta lopettaa laulamista. Tänään en ole syönyt mitään mutta olen juonut kahvia ja kaakaota senkin edestä, tänäänkin olen jatkanut tupakkalakkoani joka toivottavasti pitää siihen asti että paranen, ja tänään on tosiaan alkanut vihdoin tuntua siltä että ehkä olen parantumassa kolmannen antibioottikuurimääräyksen ja kuukauden sairastamisen jälkeen. Tänään istuin Vanhan kuppilassa ja Café Javan yläkerrassa, tänään makasin sängyssä puoli kahteen välillä kylkeä kääntäen kreisien unien välissä. Tänään en taida olla ihan oma itseni, mutta ei se mitään, tällaisia päiviä tarvitaan.

Huomenna suunnittelin humaltuvani oululaisesta livemusiikista ja toivottavasti ihanien ihmisten seurasta. Tralalalaa.

Home is where the heart is

Helsingissä taas. Olen niin väsynyt. Motivaatio työhönpaluuseenhan on luonnollisesti nyt mitä korkein, kun on ensin kaksi viikkoa vain löllönnyt eväänsäkään liikauttamatta. Eli siis ei.
Tänään jaksoin raahautua kouluun vain saadakseni kuulla, että kauan odottamani venäjän jatkokurssi ei toteudukaan, koska osanottajia ei muka ole tarpeeksi. Lisäksi vaihdoin kylpyhuoneen lampun ja tiskasin pari kahvikuppia. Tunnen itseni melkein kunnon ihmiseksi.

Oulussa vanhoja samoja teitä kulkiessa tajusin yhtäkkiä, ettei koti ole enää siellä. Ne kadut eivät enää ole minun enkä kulje siellä niiden ihmisten joukossa enää samoin jokapäiväisin askelin. Ja koti, ei sitä enää kyllä ole missään muuallakaan. Mutta välillä tunsin oloni tervetulleeksi ja hyväksi ja kaivatuksi, siitä saan kiittää ihmisiä. Takaisin täällä liikennevaloissa ja liukuportaissa ja ostoskeskuksissa ja metrovaunuissa olen ei-kukaan-ei-mikään. Niin hyvässä kuin pahassa.

Antibiootit loppuivat jo mutten tunne parantuneeni ihan sataprosenttisesti. Yskin ja niiskutan ja mua huimaa. Toisaalta äidin hellässä huomassa tuli aterioitua niin paljon ja niin säännöllisesti, että koko elimistö on yhtäkkiä ihan sekaisin. Olo on raskas ja turvonnut eikä vaatekaapista tunnu löytyvän mitään, mikä tuntuisi tai näyttäisi hyvältä päälläni. Tekisi mieli maastoutua neljän seinän sisään piiloon peileiltä ja ulkopuolisilta silmäpareilta. Tiedän valitelleeni huonoa ruokavaliotani ja huteria olotilojani, mutta ehkä nyt pyörrän puheeni enkä syö ehkä enää ikinä. Uhh. (Okei, juon kahvini silti yhä täysmaidolla ja syön juustoni mahdollisimman rasvaisena. Joistain asioista ei tingitä.)

Paluu arkeen on siis koittanut. Elokuvien, herkkujen, naurun, ystävien, pitkien unien ja pitkien kävelyiden ja seurapelien sijasta saan nyt täyttää päiväni haukotuksilla, työvaatteilla, herätyskellolla, puolijuoksuaskelilla ja koulukirjoilla. Ja haaveilla päiväunista.

Halusin takas pohjoiseen, halusin taas olla joku

Oon Oulussa! Ulkona sataa lunta juuri nyt. Olen tehnyt mullistavia asioita: katsonut televisiota, syönyt päivässä ainakin yhden lämpimän aterian, rapsuttanut kissaa, löhönnyt tekemättä mitään, matkustanut linja-autolla, polttanut mentholsavukkeita (!), käynyt ostoksilla. Olo on samaan aikaan nostalginen ja toisaalta pysähtynyt. Tuntuu, että tänne palatessa mikään ei ole muuttunut ja on turvassa. Vaikkei se olekaan koko totuus.

Iltaisin olen maannut pikkuveljen sängyssä kuunnellen Deerhunteria. Poskiontelontulehdukseen määrätyt pillerit aiheuttavat vuorotellen sydämentykytystä ja vuoroin leijumisen tunteita. Yskänlääkkeessäni on kolmio, mutta ainakin nyt saan nukuttua öisin tukehtumisen sijaan. Näen mitä kummallisimpia unia eikä alitajuntani anna minun väistellä mitään.

Tulee melkein kiire. Haluaisin istua Graalissa ja Snookerissa puhumassa joutavuuksia ja humaltua nelivitosessa, kävellä läpi Ainolan ja tuntea viima torinrannassa. Halata hyviä, kaivattuja ystäviä pitkään ja hartaasti. Ei tekisi yhtään mieli mennä takaisin. Onneksi ei ihan heti tarvitse.

Everyday is like Sunday

Sunnuntaiperinteisiini kuuluu The Smithsin ylenpalttinen kuuntelu. Näin myös tänään. Flunssaa uhmaten ja taskut täynnä nenäliinoja kävin ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä Kaivopuiston kautta Kaisaniemeen ja siitä edelleen Kampin kautta kotiin. Totesimme, että tällaisista päivistä vain tietää, että on sunnuntai eikä mikään muu päivä. Kaikki on jollain tapaa pysähtynyttä, äänet vaimeampia, valo erilainen. Ilmassa on alakuloa. Helsinkikin tuntuu vaipuneen jonkinlaiseen talviuneen, kävimme kahden kahvilan oven takana vain lukeaksemme SULJETTU -tekstin. Morrissey kitetyttää tällaiset sunnuntaiolot erinomaisesti; silent and gray.

Eilen kävin katsomassa oululaisten tuttavien bändiä. Hämmennyn aina, kun kaikesta poppailusta huolimatta löydän välillä sisältäni runttaukseen, meteliin ja kaahauksen pariin syrjähyppyjä tekevän Iidan. Mutta vaihteluhan virkistää, ja musiikin ruokaympyrästä on syytä syödä monipuolisesti ettei joudu keripukin kynsiin. Valitettavasti ikävä pohjoiseen ei tyyntynyt muutaman mökätovin jälkeen. Onneksi enää muutama päivä, ja valtion rautatiet kiidättävät minut keskelle Pohjois-Pohjanmaata.

Tänä viikonloppuna kaivoin vaatehuoneen perukoilta toppatakin, pipon otin käyttöön jo aiemmin, mutta miten ihmeessä kylmästä selviää sitten kun on oikeasti talvi? Ja miten on mahdollista, että kun talven kanssa on tehnyt tuttavuutta kohta jo kahdenkymmenenyhden vuoden ajan, iskee se silti joka kerta kuin nyrkki keskelle kasvoja, tulee varkain ja yllättäen ja pahempana kuin koskaan on muistanutkaan. Eikä kesäkään ole täällä edes niin lämmin. Isona muutan etelään rikkaan aviopuolisoni kanssa ja vietän vapaaherran elämää ja oon ruskea kuin papu eikä mulla oo koskaan kylmä. Harmi kyllä Eiran kaduilla ei tänäänkään näkynyt komeita ja halukkaita suomenruotsalaisia miljoonaperillisiä. Olisin voinut hyväksyä kutsun saapua jugendlinnaan juomaan kupin kuumaa.

Tänään nukuin pommiin

Minulla on uskomaton kyky nukkua missä vain, milloin vain. Jos olotila on nukahtamiselle suotuisa, on ihan sama, istunko nojatuolissa, ranskanluokassa vaiko kenties suihkun lattialla. Ihan sama, soiko taustalla musiikki kaikkien suositusten ylittävin desibelein, kantautuuko ulkoa katuporan jylinä. Ja kun nukun, nukun mieluusti pitkään. 17 tunnin nokoset ovat viime aikoina tulleet tutuiksi. Tänään nukuin pommiin ja myöhästyin töistä. Huolimatta siitä, että tunteja kertyi noin kolmetoista, haukottelin silmät vetisnä. Lauantaina piti pienten nelituntisten päiväunien jälkeen oikeasti tsempata itseään, jotta jaksoi lähteä lämpimän peiton syleilystä myrskyiseen ulkoilmaan, matkalle illanviettoon ystävien luokse (Illanvietto tosin venyi yön- ja aamunvietoksi. Aleksis K vei viimeisetkin roposeni. Taksikuski sanoi tytöt olkaahan varovaisia!)

En kuitenkaan jaksa huolestua. Olen monta vuotta nukkunut jatkuvasti liian huonosti, liian vähän, ollut liian malttamaton mennäkseni sänkyyn tarpeeksi aikaisin, ollut liian stressaantunut saadakseni unta. Nyt kun uni sitten kerrankin tulee vaivatta, toivotan sen tervetulleeksi avosylin. Sitä paitsi olen tehnyt aivan liikaa töitä. Vähempikin väsyttäisi. Luottavaisin mielin odotan ylityöuurastuksen näkyvän puolen kuun tienoilla palkkakuitissa edes pienenä positiivisena yllätyksenä. Ulkona on jo oikeasti kylmä, eikä vuotavissa saappaissa ja rahareikäisissä sukkahousuissa pötkitä enää kauan eikä pitkälle. Oulussa ensilumi satoi jo viime viikolla, tänään on satanut kuulemma enemmänkin. Jännittävää. Eka syksyni etelässä kääntyy kohta toiseksi talveksi poissa pohjoisesta.

Olen vähän kipeä ja jumissa ja riemastutan itseäni Beastie Boysilla. Toimii. Sabotage-video oli pienenä viileintä mitä tiesin. Toimii yhä!

Vilukissa

Aamut ovat jo niin kylmiä, että luissa ja niiden ytimissä, jokaisen ihokarvan juuressa tuntuu. Kylmää on myös päivisin. Yritän helpottaa hampaiden kalinaa ja työntää ajatuksia talvesta kauemmas yliannostelemalla teetä, mutta heikolta näyttää.
Kuitenkin tää syksy on ollut ihan lempeä. Ei sellaisia hillittömiä kuuden viikon kaatosadeputkia. Mutta vielähän niitä ehtii tulla. Punavalkopilkullinen kärpässienisateenvarjoni on ollut lainassa heinäkuun alusta lähtien, pitäisi ehkä pyytää se takaisin. Olenhan tehty sokerista.

Tällä viikolla olen ollut uupunut ja haluton, kärvistellyt aamuvuorot töissä aina siihen asti että kello lyö kaksi iltapäivällä. Olen katsellut illat elokuvia kotonani tai istunut kahviloissa viinilasillisilla ystävien kanssa. Jos saisin valita, nukkuisin kai vain suurimman osan päivästä. Ja mieluiten kolmen peiton alla villasukat jalassa! Tavalliset arkiaskareetkin tuntuvat hurjilta ponnistuksilta. Syytä olisi varmasti ryhdistäytyä, mutta miksi se on niin vaikeaa? Perjantain kunniaksi voisi kai astua uusiin tanssikenkiin, mutta ihme kyllä sekään ei nyt oikein innostaisi. Ehkä olen tosiaankin tulossa sairaaksi. Tai vain unohtanut syödä vitamiinini.

Parina viimeisenä päivänä olen toistanut uudestaan ja uudestaan yhtä ja samaa levyä - yhtyettä nimeltä The xx. Ennakko-odotukseni (ja -luuloni, myönnän) olivat täysin väärässä! Olen vallan ihastunut. Musiikki tuntuu vain paranevan kuuntelukerta toisensa jälkeen. Unisen sensuellin tyttölaulajan mukana on kivaa humista itsekseen jotain mukasyvällisiä ja -runollisia tyhjänpäiväisyyksiä kuin suoraan mun elämästä. Aah.
Kuten olen jo ennen todennut, musiikillinen lahjakkuuteni rajoittuu lähinnä playlistien ja mixtapejen kokoamiseen, mutta osaan se minäkin hönkiä vienosti ja törötellä huulia. Milloin perustetaan bändi? Haluan Karen O:ksi Debbie Harryn paikalle.

Rakkauskirje Helsingille sekä muita muistelmia

Tarvitsen kameran. Kukapa jaksaisi lukea, saati sitten pitää, blogia josta puuttuvat tyystin kuvat! Jakaisin tuttujen ja tuntemattomien kanssa ne pakahduttavat tunteet, kun aamulla kuuden aikaan kaarran pyörän selässä Hakaniemen rantaan ja siinä Suvilahden hiilikasan vieressä hehkuvat vihreät valot, veden päällä on usvaa ja laivatkin näyttävät vähän unisilta, toismaailmallisilta. Pidän paljon aamuista ja niiden toiveikkuudesta. Mitä aikaisempaa, sen parempi. Kaikki iltojen harmit ja surut tuntuvat haalistuneen. (Mutta niin, tällä erää on tyydyttävä verbaaliseen antiin, yritettävä sanoin kertoa.)

Välillä muistan, miltä tuntui ennen Helsinkiin muuttamista. Joka kerta kun aloin tunnistaa pohjoisesta saapuvan junan ikkunan takaa joitain tuttuja maamerkkejä, kutkuttava innostus alkoi virrata suonissani. Ensimmäiset kuukaudet täällä aiheutin kai itselleni muutamat niskajumit, kun kävelin nenä kohti taivasta hurmaantuneena kauniista ja vanhasta arkkitehtuurista. Vannoin vierailevani jokaisessa vastaantulleessa kahvilassa ja että olisin vielä kanta-asiakas ainakin puolessa niistä. Raitiovaunulla matkustaminen oli päiväni kohokohta, miten jännittävää! Hymyilyttää, ettei siitä ole kovinkaan pitkä aika, mutta lienen jo sopeutunut uuteen elinympäristööni. Parhaita ovatkin rakkauskohtaukset, joita tämä kaupunki saa minussa aikaan. Niitä olen saanut usein varsinkin nyt kesän käännyttyä lopullisesti syksyyn. Jo monena vuotena olin ollut elämäniloisin matkoillani Helsinkiin, ja jostain syystä eniten näitä lemmenmatkoja olin tehnyt juuri syksyisin. Mikä onni, ettei minun tarvitse enää kuin astua ovesta ulos. Enää en tarvitse junaa seitsemän tunnin päähän kauas.

Tulin juuri töistä, tavaanomaiseen tapaani poljin halki kaupungin kuin olisi tulipalokiire jonnekin. Oikeasti tulin kotiin vain vetääkseni verhot ikkunan eteen, riisuakseni alusvaatteisilleni, päättääkseni, että tänään en vilkaisekaan matematiikankirjaa. Istuakseni tähän ja laittaakseni soimaan Ville Leinosen Unilehdon. Juuri sellaista musiikkia, jota olen kaivannut. Lisäksi kotiin tultuani löysin eteisen lattialta postiluukun alta nimipäiväkirjeen mummolta. Tulin hirmuisen hyvälle mielelle.


Nyt keitän kahvia ja järjestän elämäni. Tai ainakin asuntoni.

Ekakerta

Alku aina vaikeaa, sanotaan. En allekirjoita väitettä. Minulle on aina ollut helppoa lähteä mukaan kaikenlaiseen uuteen ja erikoiseen, jättää taakse edellinen, totuttu ja vanha. Yhtä vaikeaa minun on tosin ollut pitää yllä innostusta, oli kyse sitten mistä tahansa. Harrastuksesta, elämänmuutoksesta, ihmissuhteesta. Tapanani on kyllästyä helposti. Siksi henkilökohtaisen blogin pitäminen on pieni haaste. Yritän jaksaa kirjoittaa alkuinnostuksenkin jälkeen, ja vielä enemmän yritän kirjoittaa jostain muusta kuin kyllästymisestä, joka hyvin pitkälti tuntuu kannatelleen elämääni.

Aloitan blogin jotta muistaisin myöhemminkin ne hetket, jolloin minulla on ollut ihanaa, pakahduttavan onnellista, kutkuttavaa ja huumaavaa. Vastapainoksi hyväksyisin hiljaisesti ne hetket, jolloin en ole tiennyt mihin astua, jolloin olen ollut ehdottoman varma siitä että koko maailma kaatuu niskaani. Salaa olen parantumaton nostalgikko, haikeilijoista hartain. Kaipaan ajatusteni kanssa askartelua ja asioiden niputtamista. Kai samasta syystä kirjoitetaan päiväkirjaa; voidakseen kääntää katseensa viisaampana taaksepäin on mennyt ensin jollain tavoin käsiteltävä ja purettava.